Heräämisiä
Pelihistoriaa: The Longest Journey on vuonna 1999 julkaistu norjalaisen Funcomin seikkailupeli. Jotta nimissä mentäisiin mahdollisimman sekaisin, Dreamfall: The Longest Journey oli taas tälle jatkoa vuodelta 2006. Mikä siis on Dreamfall Chapters? Alunperin ryhmärahoituksella laukaistu Dreamfall Chapters jatkaa 2006 vuoden tarinaa vaihtoehtotodellisuuksista ja niiden välisestä vaikutuksesta. Peli on episodimainen, sisälten kerroksittaista tarinankerrontaa pelaajan valintojen haarauttaessa tarinaa. Teemaltaan peli on tieteisfantasiaa, ja se on mainittu yhdeksi vaikuttavimmista kyberpunk-teemaisista peleistä.
Pelin tiedot
Pelin nimi: Dreamfall Chapters Pelin julkaisija/kehittäjä: Funcom/Red Thread (2014-2017)
Alustat: PC Pelin tyyppi: Seikkailu
Ikäraja(t): PEGI 16
Arvostelijat: Rami
Kuvat&linkit:
Dreamfall Chapters - Full Trailer
V2 arvostelu Dreamfall Chapters
Mitä peliharrastaja ajattelisi pelistä
On vuosi 2220 Päähenkilö Zoë on koomassa paljastettuaan edellisessä pelissä WATI Corporationin mielenhallintayritykset. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole auttanut siinä määrin kuin olisi voinut toivoa: Unimaailma on kuitenkin myrkyttymässä unilaitteiden väärinkäytön takia ja Zoë joutuu tekemään päätöksen palatako takaisin normaalielämään, vai pysyä unimaailmassa auttamassa ihmisiä jotka löytävät paikasta unensa ja luovuutensa.
Samaan aikaan Arcadian maailmassa Azadien eliittisoturi Kian Alvane odottaa kuolemantuomiota,
Tekno-uskonnollista Azadien teokratiaa vastaan taistelevat kapinalliset kuitenkin auttavat hänet
pakoon.
Viiden episodin aikana seurataan tarinaa kolmessa eri paikassa, näiden kietoutuessa lopussa tukevaksi kokonaisuudeksi. Epäselvääkö? Peliä voi onneksi pelata täysin, vaikka ei olisi edes kuullutkaan edellisistä. Zoë menettää muistinsa herätessään, joten pelaajan ei tarvitse tietää kaikkea.
'Telltalemaiset' valinnat käsittelevät sosiaalisia tilanteita. Tulisiko Zoën ostaa makkaraa vegaani-poikaystävälle? Kannattaako kertoa täyttä totuutta? Kianin kohdalla tilanne on synkempi, vanki pyytää häntä suorittamaan armomurhan heti alussa. Pelaajan tekemiin päätöksiin viitataan vielä useamman episodin jälkeen, joten vaikutusmahdollisuudet tarinaan näyttäisivät paremmilta kuin Telltalen peleissä. Sivuhenkilöt ovat mielenkiintoisia ja peli on hyvin ääninäytelty alusta loppuun asti, vaikka välillä kamera-ajolla pyritään hakemaan vähän liikaa draamaa kohtauksiin.
Unimaailma on hyvin pitkälti platoninen ajatus metafyysiseistä konseptien maailmasta. Siinä sivussa käsitellään ohimennen kvanttifysiikkaa ja sädeteoriaa, useita universumeita ja etenkin unta? Maailmankaikkeus on unta, pelin lainatessa suoraan aboriginaalien mytologiaa. Koko pelisarja kietoutuu predestinaation ajatuksen ympärille. Mikä on valinnan vapaus jos henkilö päätyy kohtalon osoittamaan paikkaan? Tarina voi olla eri, mutta loppu on sama. Ajatellessani asiaa tarkemmin, totean että matka oli tärkein, vaikka pelissä onkin vain yksi loppu.
Poliittisena kommentaarina pelin kyberpunk-osuus Europoliksessa pohtii sitä miten äärioikeisto ja vasemmisto ovat yllättävän lähellä toisiaan, ja suuryhtiöden tekemä poliittinen masinointi on hyvin vahvaa taustalla. Joo, näin simppelillä tasolla polittinen viesti on selkeä, mutta taas kerran mitään vaihtoehtoa ei esitetä, ja tämä kappale voi olla tylsä osalle pelaajista. Todellisuudessa emme elä aivan samanlaisessa dystopiassa kuin mitä Europolis on, mutta elementit ovat tuttuja joten ne eivät myöskään säväytä tai herätä ajatuksia samalla tavalla kuin Arcadian fantasiaongelmat.
Dreamfall Chapters on hyvin älykäs ongelmanratkaisu&seikkailupeli. Hyvänä puolena parissa episodissa pääsee seikkailemaan vapaasti ympäri kaupunkia ja itse koin tarinaan vaikuttamismahdollisuudet hyvin vahvoiksi. Pelaaja ei tosin tiedä valintaa tehdessään mihin se vaikuttaa, joten pitää vain roolipelata ja tehdä johdonmukaisia valintoja. Narratiivi etenee hieman
totutusta tavasta poikkeavalla tavalla, koska se pyrkii yllättämään pelaajan jokaisessa kappaleessa, tämän takia loppupahis tulee ehkä vähän takavasemmalta.
Eikä suurinpana puutteena useampaan otteeseen minulla kesti hetken aikaa metsästää mitä pitäisi tehdä. Aika usein pitää löytää joku tietty asia jotta tarina voi edetä. Esimerkiksi lapsen piirrustusten etsintä talosta menee aikalailla nyhertämiseksi. Miksi ihmeessä isä käskee ne siivoamaan pois jos ne ovat kaikki piilossa? Lisäksi nk. “Funcom-ilmiö” tunkee välillä silmille, tekstuurien laatu vaihtelee oikein hyvästä selkeästi väliaikaisten tekstuurien näköiseksi. Tämä on jostain syystä endeemistä
Funcomille, pelit ovat hyviä mutta laatu saattaa pomppia. Zoësta on miellyttävästi pelissä useampi hahmomalli, joten tukka ei pysy samanlaisena jokaisessa episodissa.
Peli käsittelee aikuisteemoja, pyrkimättä kuitenkaan olemaan korostetun raaka. Totta kai aikuiset ymmärtävät viitteen jos rasistista viestiä pauhaavan miehen nimi on Hilleri. Maagisten haltijoiden ja muiden sortamisesta puhutaan ja tämä on keskeinen teema Arcadiassa, mutta teemaa esitellään
Etäännytetysti. Tietysti esimerkiksi Azadien tekemässä gheton tyhjennyksessä voidaan kysyä onko kyse nk. ‘Viattomiin kohdistuvasta väkivallsta’.
Ja vastaus on kyllä, mutta vain lyhytkestoisina selkeinä väkivaltaviitteinä välianimaatoissa. Kuolleita maagisia olentoja nähdään sitten loppukappaleissa, mutta tätä ei erityisesti kuvausteknisesti korosteta. Ehkä tämän takia pelin PEGI-ikäraja on 16 “ihmisenkaltaisiin hahmoihin kohdistuvan väkivallan ja kiroilun takia”. Esimerkiksi Azadi-upseeri narahtaa alaikäisiin sekaantumisesta Kianille. Pelaaja voi päättää käytetäänkö kolmatta astetta, vai päästetäänkö menemään ja kiristetään tietoja kapinallisille. Kummin päin tahansa valitseekin, aina jollain on huomautettavaa.
Eli joo, tutuille terveiset peli on suhteellisen turvallinen kotona pelattavaksi. Se on hieman varttuneemmalle väelle suunnattu, ajatuksia herättävä seikkailu. Peli vaatii dialogin seuraamista täydellä huomiokyvyllä, mutta taas voi herättää ihan hyviä keskusteluita.
Toisaalta huomasin että välianimaation voi pausettaa, asia joka unohtuu välillä myös ihan kalliista AAA-peleistä.
Tekno-uskonnollista Azadien teokratiaa vastaan taistelevat kapinalliset kuitenkin auttavat hänet
pakoon.
Viiden episodin aikana seurataan tarinaa kolmessa eri paikassa, näiden kietoutuessa lopussa tukevaksi kokonaisuudeksi. Epäselvääkö? Peliä voi onneksi pelata täysin, vaikka ei olisi edes kuullutkaan edellisistä. Zoë menettää muistinsa herätessään, joten pelaajan ei tarvitse tietää kaikkea.
'Telltalemaiset' valinnat käsittelevät sosiaalisia tilanteita. Tulisiko Zoën ostaa makkaraa vegaani-poikaystävälle? Kannattaako kertoa täyttä totuutta? Kianin kohdalla tilanne on synkempi, vanki pyytää häntä suorittamaan armomurhan heti alussa. Pelaajan tekemiin päätöksiin viitataan vielä useamman episodin jälkeen, joten vaikutusmahdollisuudet tarinaan näyttäisivät paremmilta kuin Telltalen peleissä. Sivuhenkilöt ovat mielenkiintoisia ja peli on hyvin ääninäytelty alusta loppuun asti, vaikka välillä kamera-ajolla pyritään hakemaan vähän liikaa draamaa kohtauksiin.
Unimaailma on hyvin pitkälti platoninen ajatus metafyysiseistä konseptien maailmasta. Siinä sivussa käsitellään ohimennen kvanttifysiikkaa ja sädeteoriaa, useita universumeita ja etenkin unta? Maailmankaikkeus on unta, pelin lainatessa suoraan aboriginaalien mytologiaa. Koko pelisarja kietoutuu predestinaation ajatuksen ympärille. Mikä on valinnan vapaus jos henkilö päätyy kohtalon osoittamaan paikkaan? Tarina voi olla eri, mutta loppu on sama. Ajatellessani asiaa tarkemmin, totean että matka oli tärkein, vaikka pelissä onkin vain yksi loppu.
Poliittisena kommentaarina pelin kyberpunk-osuus Europoliksessa pohtii sitä miten äärioikeisto ja vasemmisto ovat yllättävän lähellä toisiaan, ja suuryhtiöden tekemä poliittinen masinointi on hyvin vahvaa taustalla. Joo, näin simppelillä tasolla polittinen viesti on selkeä, mutta taas kerran mitään vaihtoehtoa ei esitetä, ja tämä kappale voi olla tylsä osalle pelaajista. Todellisuudessa emme elä aivan samanlaisessa dystopiassa kuin mitä Europolis on, mutta elementit ovat tuttuja joten ne eivät myöskään säväytä tai herätä ajatuksia samalla tavalla kuin Arcadian fantasiaongelmat.
Dreamfall Chapters on hyvin älykäs ongelmanratkaisu&seikkailupeli. Hyvänä puolena parissa episodissa pääsee seikkailemaan vapaasti ympäri kaupunkia ja itse koin tarinaan vaikuttamismahdollisuudet hyvin vahvoiksi. Pelaaja ei tosin tiedä valintaa tehdessään mihin se vaikuttaa, joten pitää vain roolipelata ja tehdä johdonmukaisia valintoja. Narratiivi etenee hieman
totutusta tavasta poikkeavalla tavalla, koska se pyrkii yllättämään pelaajan jokaisessa kappaleessa, tämän takia loppupahis tulee ehkä vähän takavasemmalta.
Eikä suurinpana puutteena useampaan otteeseen minulla kesti hetken aikaa metsästää mitä pitäisi tehdä. Aika usein pitää löytää joku tietty asia jotta tarina voi edetä. Esimerkiksi lapsen piirrustusten etsintä talosta menee aikalailla nyhertämiseksi. Miksi ihmeessä isä käskee ne siivoamaan pois jos ne ovat kaikki piilossa? Lisäksi nk. “Funcom-ilmiö” tunkee välillä silmille, tekstuurien laatu vaihtelee oikein hyvästä selkeästi väliaikaisten tekstuurien näköiseksi. Tämä on jostain syystä endeemistä
Funcomille, pelit ovat hyviä mutta laatu saattaa pomppia. Zoësta on miellyttävästi pelissä useampi hahmomalli, joten tukka ei pysy samanlaisena jokaisessa episodissa.
Kuvaohjelmaluokittelijan näkökulma
Peli käsittelee aikuisteemoja, pyrkimättä kuitenkaan olemaan korostetun raaka. Totta kai aikuiset ymmärtävät viitteen jos rasistista viestiä pauhaavan miehen nimi on Hilleri. Maagisten haltijoiden ja muiden sortamisesta puhutaan ja tämä on keskeinen teema Arcadiassa, mutta teemaa esitellään
Etäännytetysti. Tietysti esimerkiksi Azadien tekemässä gheton tyhjennyksessä voidaan kysyä onko kyse nk. ‘Viattomiin kohdistuvasta väkivallsta’.
Ja vastaus on kyllä, mutta vain lyhytkestoisina selkeinä väkivaltaviitteinä välianimaatoissa. Kuolleita maagisia olentoja nähdään sitten loppukappaleissa, mutta tätä ei erityisesti kuvausteknisesti korosteta. Ehkä tämän takia pelin PEGI-ikäraja on 16 “ihmisenkaltaisiin hahmoihin kohdistuvan väkivallan ja kiroilun takia”. Esimerkiksi Azadi-upseeri narahtaa alaikäisiin sekaantumisesta Kianille. Pelaaja voi päättää käytetäänkö kolmatta astetta, vai päästetäänkö menemään ja kiristetään tietoja kapinallisille. Kummin päin tahansa valitseekin, aina jollain on huomautettavaa.
Vanhempien ja pelikasvatuksen kannalta
Eli joo, tutuille terveiset peli on suhteellisen turvallinen kotona pelattavaksi. Se on hieman varttuneemmalle väelle suunnattu, ajatuksia herättävä seikkailu. Peli vaatii dialogin seuraamista täydellä huomiokyvyllä, mutta taas voi herättää ihan hyviä keskusteluita.
Toisaalta huomasin että välianimaation voi pausettaa, asia joka unohtuu välillä myös ihan kalliista AAA-peleistä.
Peliä pelatessa voi pohtia, että...
- Mitä on tapahtunut edellisissä peleissä?
- Mikä on Dreamtime?
- Mihin Azadit uskovat?
- Kuka on Profeetta?
No comments:
Post a Comment