Retropelaaminen

Helsingin Sanomien NYT-liitteessä on näköjään joskus hyviäkin artikkeleita. “Päättymätön peli”-dokumentti julkaistiin ystävänpäivän viikolla ja se kertoo retro-videopelien harrastuksesta. Dokumentissa harrastetaan keräilijöitä, mm. Verkkokaupan tieto- ja pelikonemuseon lahjoittajaa. Minttu Mannisen tuottamassa dokumentissa käydään läpi 80-luvun peliharrastusta ja sen uraauurtavia laitteita, joten se on suositeltavaa katsottavaa kaikille jotka eivät päässeet kärryille harrastuksesta 80-luvun puolella.

Peliharrastuksessa ‘retropeleinä’ puhutaan vanhoista tai vanhahtavista peleistä. Aina tuore julkaisu ei myöskään ole uusi peli, vaan esimerkiksi 1993 Space Machine on julkaisematon peli joka tehtiin 1993 Amiga-tietokoneelle, se näyttää, kuulostaa ja on juuri sellainen peli kuin siihen aikaan pelit olivat. Toisaalta monet pelit kuten Hotline Miami (2012) pyrkivät pikseligrafiikalla olemaan retroja. Pelimekaniikka voi myös olla retroa - esimerkiksi Hotline Miamin yhdestä osumasta kuoleminen on melko vanhanaikaista. Jos taas puhutaan roolipeleistä Divinity: Original Sin oli retromainen juuri pelityylin ja tasosuunnittelun takia - siinä kannatti tonkia kaikki tynnyrit ja romukasat Baldur’s Gatesta tutun saaliin toivossa.


Päättymätön peli-dokmentti listaa muutamia syitä miksi retroa harrastetaan:

• Nostalgia, lapsuudenmuistot
• Vanhoissa peleissä on jotain elementtejä mitä nykyisissä ei ole
• Keräilyharrastus
• Sosiaalisuus, sekä keräilijöiden että pelaajia. Esim. pelikonsolien tuloon kotiin oli syy halu tuoda pelit pois julkisista pelihalleista perheen kanssa pelattavaksi.

Retropelien merkitsevyys keräilijöille vaihtelee:

• ”Vain laitteita ja pelejä”
• ”Panostettua aikaa ja rahaa” - eli kokoelman menetys kirpaisisi.
•  Osa hyväkuntoisista peleistä on myös arvokkaita 
•  Sosiaalinen harrastaminen, ystävät jota harrastuksen kautta on saatu.

Dokumentti tuo mieleen tutut perheenäidit, jotka pystyvät helposti auttamaan lapsen jäätyä jumiin jossain tasohyppelypelissä. 8-bittisen Nintendon Super Mario on jäänyt omalle sukupolvelle mieleen ja myös selkärankaan, joten tuttuihin peleihin voidaan helposti palata ja olla sankari omalle lapselle. Retro olisi siis myös asia johon voidaan helposti palata.

Miksi sitten nuoriso pelaa retroa? Yllättävä havainto, jonka olen tehnyt on se että teinit eivät välttele rumaa pikseligrafiikkaa tai vanhoja pelejä. Esimerkiksi hiihtoloman 2015 Bittileirillä Smash Bros Melee! keräsi joukon pelaajia omilta viritellyiltä PC-koneilta tavallisen putki-tvruudun eteen! Toisaalta Melee! on pelattavuudeltaan niin huippuunsa hiottua että sitä on yksinkertaisesti mukava pelata. Nuorison koneilla pikseligraikkaiset retropelit kuten Binding of Isaac ja Undertale ovat olleet suhteellisen suosittuja, vaikka League of Legendsin (LoL) tai Team Fortress 2 -pelin suosiosta ei voida puhua.


Toisaalta ‘kasari’ on ollut myös muoti-ilmiö, tähän liittyvät ryhmärahoitetut ilmiöt kuten Kung Fury-elokuva ja David Hasselhoff tietysti musiikkivideon pääosissa. Yksi mikä nuorison fanituksesta kuitenkin puuttuu on nostalgia, joka nelikymppisillä on. 

Testasin Hard Drivin' (1989)-kolikkopeliä Assembly 2015-tapahtumassa Suomen Pelimuseon osastolla. Toimin samalla lastenvahtina, joten kysyin pelistä nuorisolta ja vastauksena oli että “grafiikka ei haittaa tässä pelissä”. HD oli siis kohtuullisen haastava autosimulaattori, jossa oli puolikoppiin asetettuna ratti, polkimet ja vaihdetanko. Pelikonepeijoonien lahjoittamassa koneessa toimi  nk. ‘force feedback’ eli ajettassa tieltä ulos ratti nyki vastaan. Edellisen kerran muistan pelanneeni peliä joskus 1994-tienoilla ja ajotuntuma oli yhtä hyvä kuin muistinkin. 

Voisin siis tiivistää että retropeleissä korostuvat ainakin seuraavat asiat:

• pelattavuus, kyseessä on helposti sisään päästävä peli.
• selkeä grafiikka, pikseligrafiikka on kontrastiltaan 3d-renderöityä kuvaa parempaa)
• pelit ovat aidosti pelejä, eivätkä pelin muotoon naamioituja elokuvia.