Moraalipaniikeista mediapanikkeihin osa 4
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen lausunnoista - tai toimittajien väärinymmärryksestä - on taas noussut kohu. Syystäkö? Asiavirheitä kun ei saisi tulla näin kovan luokan ammattilaiselta - muussa tapauksessa kyse on huolipuheesta. Tämä tai mediapaniikki ei ole tapa auttaa perheitä, vaan toimivia ratkaisuja on esittänyt esimerkiksi Mikko Meriläinen blogikirjoituksissaan.
Sinkkosella on kuin onkin asiaa
Kuten Meriläinen toteaa, Sinkkosella on myös asiaa: Hän on ensimmäinen julkisuuden henkilö joka on todennut vanhempien hävinneen ikärajoille (Vantaan koulukyselyssä vain 16% yhdeksänluokkalaisista noudatti ikärajoja). Samoin hän on huomauttanut että 18-leimaisten pelien luovuttaminen lapsille on lastensuojelurikos - sori sokerikuorrutusta on nyt turha odottaa vaan asia nyt on lain mukaan näin, ja hyvä niin.
Sitävastoin osa toimittajien lainauksista tuntuu niin pahasti asiayhteydestä irrotetulta että ei voi vain nauraa:
“Sinkkonen kehottaa aikuisia eläytymään lapsen aivoituksiin ilman ennakko-odotuksia” [1]-
mutta vastaa uusimmassa artikkelissa kysymykseen:
“Pitäisikö myös vanhempien opetella pelaamaan ja pelata lasten kanssa?
“Pitäisikö myös vanhempien opetella pelaamaan ja pelata lasten kanssa?
– Ei pitäisi opetella. Olen ihan eri mieltä kuin monet pelitutkijat.” [2]
Siis, mitä ihmettä Jari Sinkkonen? Ei ole ihme että monet lukijat löytävät kommenteista autoritäärisen kasvatuksen piirteitä, eivätkä löydä niistä piirteitä, jotka oikeasti vastaisivat nykyisten perheiden ongelmiin!
Se että lapset pelaavat PEGI 18-leimaisia pelejä ei ole pelien syy, vaan vanhempien joiden vastuulla lasten kasvatus on.
Vastapainona löytyy myös modernimpaa kasvatusta kuten Thomas Gordonin kasvatusmenetelmät. Näitä on opetettu mm. Nuorten Keskuksen ‘Toimiva perhe’-kursseilla.
Ideana on yksinkertaisesti se että asioista puhutaan perheen kesken eikä kasvatus perustu pakottamiseen! Suosittelen perheille Gordonilaisen ajatteluun tutustumista, koska keskustelulla lapset oppivat ottamaan muita ihmisiä huomioon - pelkkä “isä ja äiti käskee” (kaksoismenetelmä) ei kasvata vastuuntuntoa.
“elämä alkaa pyöriä niin merkityksettömän asian kuin pelaamisen ympärillä” [1]
Tässä on oikeasti Sinkkosen retorikan epälogiiikan kukkanen - jos pelaaminen aiheuttaa riitoja perheessä se ei ole merkityksetön asia - päin vastoin!
Toiseksi lausunto on myös asiaperusteiltaan väärä - jos tietokonepelit kehittävät kognitiivisiä kykyjä (aivomassaa) ne eivät ole merkityksettömiä. Vanhoillisen peliretoriikan huonoin puoli on kaksinaismoralismi, josta myös Meriläinen mainitsee blogissaan [3].
Ehdotus ‘pelittömästä viikosta’ kuvaa tätä hyvin, vanhemmat voivat näyttää esimerkkiä luopumalla facebookista, televisiosta tai jostain itselleen tärkeästä asiasta viikoksi. Suomen mielenterveysseura on suositellut 'Hyvä mieli pelipaussista'-projektilla kahden viikon peli- ja some-katkoa lapsille (ei siis aikuisille).
Ainakin Sinkkosen mukaan lapset ovat siirtyneet nopeasti ulos ja tämä on totta että ulos (kavereille) kannattaa lähteä pelaamaan, jos kotona sitä ei saa tehdä!
Lapsuusiän ehdottoman kieltämisen on kuitenkin todettu esimerkiksi ruoan suhteen pelkästään lisäävän patologista toimintaa aikuisiällä, joten artikkelin ehdottomaan asiaan, eli liikapelaamiseen, pelitön viikko ei yksinkertaisesti sovellu (varsinkin jos vanhemmat ovat edelleen Facebookissa kiinni, "perheen yhteinen leikki&peliviikko" taas kuulostaisi jopa järjelliseltä ajatukselta joka vastaisi jopa ongelmiin).
Esimerkiksi paastossa on tarkoitus se että keskitytään johonkin muuhun kuin omien halujen täyttämiseen. Paastoaminen on edelleen olemassa oleva aikuinen ilmiö, mutta se lähtee aina omasta halusta.
Pakotettu tauko ei ratkaise mitään ongelmaa vaan synnyttää uusia. Miksi ratkaisisi? Tietysti pelittömän viikon voi pakottaa pienille lapsille, mutta jo vakiintuneen harrastuksen kanssa tai esipuberteetti-ikäisten kanssa voi olla melko mahdotonta. Jos nuori menee kaverille pelaamaan hän on 'riippuvainen', jos taas hän jaksaa olla viikon pelaamatta ovat peliajat kaksi kertaa tärkempiä seuraavalla viikolla!
Näen kasvatusalan ammattilaisena 'pelittömän viikon' idean pohjimmiltaan epäonnistumisena
siinä että peleille sovittaisiin perheessä sopiva paikka, sekä suorana seurauksena siitä että lapset ja vanhemmat eivät vietä aikaa yhdessä.
Jos perheessä on ongelmia pelaamisen suhteen, on asiallista kysyä mikä ongelma on? Ovatko ne peliajat vai pelkästään se että vanhemmat eivät arvosta lapsen oman ajan käyttöä. Teini-ikäisiltäkään tuskin kannattaa odottaa ‘haista vittu’-kommenttia kummallisempaa, jos vanhemmat osoittavat jatkuvasti halveksuvansa tälle tärkeää harrastusta?
Ongelma ei ole todennäköisesti siis pelit, vaan se miten asioita ylipäätään käsitellään perheessä.
Eli jälleen kerran, moraali- tai medipaniikeissa tartutaan helposti oireisiin eikä ongelmiin.
Peliriippuvaisista puhuminen on myös melkoisen harhaanjohtavaa, koska kansainvälisessä DSM-5 tautiluokituksiin on ilmestynyt “Internet Gaming Disorder”, joka sekin on edelleen vahvasti tutkinnan alla ja materiaali keskittyy aasialaisiin nuoriin miehiin. Videopelaamiseen verraten IGD- yhdistää sekä sosiaalista hyväksyntää että nopean hyvänolontunteen tavoittelua - pelkkä pelaaminen esimerkiksi kotikoneella on enemmän autotelistä (itsessään palkisevaa) kuin toimintaa, joka tuottaisi myös sosiaalista hyväksyntää. Tietysti yhdessä kavereiden kanssa pelaaminen on luonteeltaan sosiaalista toimintaa, jota tosin Sinkkonen ei näytä taas millään tavalla arvostavan.
Amerikkalaiset rakastavat listoja, niinpä Iltalehti esittelee Frances Jensenin (On The Teenage Brain, kirja) kahdeksan kohdan listan “tunnistaa nuorten peliriippuvuus”. Lista on hyvin perinteinen ja amerikkalainen sekä siinä ilmeneviä asioita voidaan selittää monella muullakin asialla. Joten:
Lista jolla lapset voivat tunnistaa vanhempiensa Facebook-riippuvuuden:
5/8 Taidamme siis olla kaikki Facebook-riippuvaisia?
(Tai sitten teollisuusvartijoita)
Median tapana on kärjistää asioita ja Sinkkoselta nostetut kommentit ovat melkoista sosiaalipornoa. Tämä oli syy minkä takia jotkut kritisoivat sitä että Ylelle annettiin viime vuonna ‘vuoden pelikasvattaja [4]-palkinto. Kokonaisuudessaan Yleisradio ja sen toimittajat ole kuitenkaan sitoutuneet edistämään myönteistä keskusteluilmapiiriä, vaan kiusauksena on heittää bensaa liekkeihin.
Mikko Lamber ei ainakaan [5]: Hänen blogissaan esittämänsä kritiikki - kritiikistä - menee tosin ehkä hieman pelikasvatuksen näkökulmasta ohi:
Videopelit kun ovat luonteeltaan nk. ’yhdistelmäteoksia’ eli ilman taiteita: koodia, kirjallisuutta, musiikkia ja kamera-ajoa eivät pelit olisi ikinä kehittyneet kovinkaan pitkälle?
Pelikasvattajana ensisijainen näkökulma on myös aina sosiaalinen - jos jokin aihe koetaan kotona ongelmaksi on se ensisijaisesti sosiaalinen eikä taiteellinen kysymys (tietysti vahvaa yhteiskuntakritiikkiä on myös tuoda esiin suoranainen kaksinaismoralismi, jos eri taiteita pidetään arvostettavina mutta yhdistelmäteoksia ei?)
Ainakin Lamberin lausuntoon että 'taiteellisesti oikeasti kiinnostavia pelejä ei ole paljon', voi suhtautua kriittisesti koska indie-pelijulkaisuja on huomattavasti AAA-peleja enemmän ja näillä on ollut 2010 jälkeen jopa hyvät levityskanavat olemassa.
Suomalaiset ovat hyviä kehittämään riippuvuussuhteita erilaisiin asioihin. Lisäksi sähköistyvässä kulttuurissa on monia epäterveitä asioita, kuten se nuorten niskavaivat ovat lisääntyneet (tosin älypuhelimia osoitetaan sormella tällä kertaa). Mutta huonojen kasvatusvinkkien (sori Sinkkonen, pelitön viikko on kasvatusvinkki) antaminen ei vie eteenpäin tai ratkaise mitään ongelmia, joten unohtakaa se 'pelitön viikko' ja panostakaa 'perheen yhteisen tekemisen viikkoon', ihan oikeasti.
Pari teesiä Ramilta:
[1] http://yle.fi/uutiset/lastenpsykiatri_jari_sinkkonen_antaa_piutpaut_kasvatusvinkeille/7764463
[2] http://yle.fi/uutiset/jari_sinkkonen_suosittelen_pelitonta_viikkoa_lasten_liikapelaamisen_hillitsemiseksi/8391877
[3] http://mikkomerilainen.com/2015/10/21/paanvaivaa-peleista/
[4] http://www.pelikasvatus.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=88:vuodenpelikasvattaja2014&catid=18&Itemid=101
[5] http://www.laajakuva.com/mielikuvituksen-tyrannia-ja-hyotynakokulma/
Siis, mitä ihmettä Jari Sinkkonen? Ei ole ihme että monet lukijat löytävät kommenteista autoritäärisen kasvatuksen piirteitä, eivätkä löydä niistä piirteitä, jotka oikeasti vastaisivat nykyisten perheiden ongelmiin!
Se että lapset pelaavat PEGI 18-leimaisia pelejä ei ole pelien syy, vaan vanhempien joiden vastuulla lasten kasvatus on.
Gordonilainen kasvatus
Vastapainona löytyy myös modernimpaa kasvatusta kuten Thomas Gordonin kasvatusmenetelmät. Näitä on opetettu mm. Nuorten Keskuksen ‘Toimiva perhe’-kursseilla.
Ideana on yksinkertaisesti se että asioista puhutaan perheen kesken eikä kasvatus perustu pakottamiseen! Suosittelen perheille Gordonilaisen ajatteluun tutustumista, koska keskustelulla lapset oppivat ottamaan muita ihmisiä huomioon - pelkkä “isä ja äiti käskee” (kaksoismenetelmä) ei kasvata vastuuntuntoa.
“elämä alkaa pyöriä niin merkityksettömän asian kuin pelaamisen ympärillä” [1]
Tässä on oikeasti Sinkkosen retorikan epälogiiikan kukkanen - jos pelaaminen aiheuttaa riitoja perheessä se ei ole merkityksetön asia - päin vastoin!
Toiseksi lausunto on myös asiaperusteiltaan väärä - jos tietokonepelit kehittävät kognitiivisiä kykyjä (aivomassaa) ne eivät ole merkityksettömiä. Vanhoillisen peliretoriikan huonoin puoli on kaksinaismoralismi, josta myös Meriläinen mainitsee blogissaan [3].
Epäonnistuneita neuvoja
Ehdotus ‘pelittömästä viikosta’ kuvaa tätä hyvin, vanhemmat voivat näyttää esimerkkiä luopumalla facebookista, televisiosta tai jostain itselleen tärkeästä asiasta viikoksi. Suomen mielenterveysseura on suositellut 'Hyvä mieli pelipaussista'-projektilla kahden viikon peli- ja some-katkoa lapsille (ei siis aikuisille).
Ainakin Sinkkosen mukaan lapset ovat siirtyneet nopeasti ulos ja tämä on totta että ulos (kavereille) kannattaa lähteä pelaamaan, jos kotona sitä ei saa tehdä!
Lapsuusiän ehdottoman kieltämisen on kuitenkin todettu esimerkiksi ruoan suhteen pelkästään lisäävän patologista toimintaa aikuisiällä, joten artikkelin ehdottomaan asiaan, eli liikapelaamiseen, pelitön viikko ei yksinkertaisesti sovellu (varsinkin jos vanhemmat ovat edelleen Facebookissa kiinni, "perheen yhteinen leikki&peliviikko" taas kuulostaisi jopa järjelliseltä ajatukselta joka vastaisi jopa ongelmiin).
Esimerkiksi paastossa on tarkoitus se että keskitytään johonkin muuhun kuin omien halujen täyttämiseen. Paastoaminen on edelleen olemassa oleva aikuinen ilmiö, mutta se lähtee aina omasta halusta.
Pakotettu tauko ei ratkaise mitään ongelmaa vaan synnyttää uusia. Miksi ratkaisisi? Tietysti pelittömän viikon voi pakottaa pienille lapsille, mutta jo vakiintuneen harrastuksen kanssa tai esipuberteetti-ikäisten kanssa voi olla melko mahdotonta. Jos nuori menee kaverille pelaamaan hän on 'riippuvainen', jos taas hän jaksaa olla viikon pelaamatta ovat peliajat kaksi kertaa tärkempiä seuraavalla viikolla!
Näen kasvatusalan ammattilaisena 'pelittömän viikon' idean pohjimmiltaan epäonnistumisena
siinä että peleille sovittaisiin perheessä sopiva paikka, sekä suorana seurauksena siitä että lapset ja vanhemmat eivät vietä aikaa yhdessä.
Jos perheessä on ongelmia pelaamisen suhteen, on asiallista kysyä mikä ongelma on? Ovatko ne peliajat vai pelkästään se että vanhemmat eivät arvosta lapsen oman ajan käyttöä. Teini-ikäisiltäkään tuskin kannattaa odottaa ‘haista vittu’-kommenttia kummallisempaa, jos vanhemmat osoittavat jatkuvasti halveksuvansa tälle tärkeää harrastusta?
Ongelma ei ole todennäköisesti siis pelit, vaan se miten asioita ylipäätään käsitellään perheessä.
Eli jälleen kerran, moraali- tai medipaniikeissa tartutaan helposti oireisiin eikä ongelmiin.
Kuka on riippuvainen?
Peliriippuvaisista puhuminen on myös melkoisen harhaanjohtavaa, koska kansainvälisessä DSM-5 tautiluokituksiin on ilmestynyt “Internet Gaming Disorder”, joka sekin on edelleen vahvasti tutkinnan alla ja materiaali keskittyy aasialaisiin nuoriin miehiin. Videopelaamiseen verraten IGD- yhdistää sekä sosiaalista hyväksyntää että nopean hyvänolontunteen tavoittelua - pelkkä pelaaminen esimerkiksi kotikoneella on enemmän autotelistä (itsessään palkisevaa) kuin toimintaa, joka tuottaisi myös sosiaalista hyväksyntää. Tietysti yhdessä kavereiden kanssa pelaaminen on luonteeltaan sosiaalista toimintaa, jota tosin Sinkkonen ei näytä taas millään tavalla arvostavan.
Amerikkalaiset rakastavat listoja, niinpä Iltalehti esittelee Frances Jensenin (On The Teenage Brain, kirja) kahdeksan kohdan listan “tunnistaa nuorten peliriippuvuus”. Lista on hyvin perinteinen ja amerikkalainen sekä siinä ilmeneviä asioita voidaan selittää monella muullakin asialla. Joten:
Lista jolla lapset voivat tunnistaa vanhempiensa Facebook-riippuvuuden:
1. Suurin osa aikuisen ruutuajasta kuluu Facebookissa.
2. Aikuinen on työssä unelias ja valvoo pitkään.
3. Aikuinen ei pysy aikataulussa, ja hän pitää usein päivällä ‘Facebook-taukoja’.
4. Hän lukee mieluummin Facebookia kuin tapaa kavereitaan fyysisesti ja jättäytyy pois sosiaalisista tilaisuuksista.
5. Hän ärtyy, ellei pääse lukemaan Facebookia.
6. Hän vähättelee Facebookia ja siihen käytettyä aikaa.
7. Häntä vaivaavat unettomuus, päänsärky, niska- ja selkäsäryt ja rannekanavaoireyhtymä.
8. Hän laiminlyö hygieniaansa.
5/8 Taidamme siis olla kaikki Facebook-riippuvaisia?
(Tai sitten teollisuusvartijoita)
Kriittinen kritiikki
Median tapana on kärjistää asioita ja Sinkkoselta nostetut kommentit ovat melkoista sosiaalipornoa. Tämä oli syy minkä takia jotkut kritisoivat sitä että Ylelle annettiin viime vuonna ‘vuoden pelikasvattaja [4]-palkinto. Kokonaisuudessaan Yleisradio ja sen toimittajat ole kuitenkaan sitoutuneet edistämään myönteistä keskusteluilmapiiriä, vaan kiusauksena on heittää bensaa liekkeihin.
Ja ihan oikeasti, kuka näkee pelaamisessa ‘vain hyviä puolia’?
Mikko Lamber ei ainakaan [5]: Hänen blogissaan esittämänsä kritiikki - kritiikistä - menee tosin ehkä hieman pelikasvatuksen näkökulmasta ohi:
Videopelit kun ovat luonteeltaan nk. ’yhdistelmäteoksia’ eli ilman taiteita: koodia, kirjallisuutta, musiikkia ja kamera-ajoa eivät pelit olisi ikinä kehittyneet kovinkaan pitkälle?
Pelikasvattajana ensisijainen näkökulma on myös aina sosiaalinen - jos jokin aihe koetaan kotona ongelmaksi on se ensisijaisesti sosiaalinen eikä taiteellinen kysymys (tietysti vahvaa yhteiskuntakritiikkiä on myös tuoda esiin suoranainen kaksinaismoralismi, jos eri taiteita pidetään arvostettavina mutta yhdistelmäteoksia ei?)
Ainakin Lamberin lausuntoon että 'taiteellisesti oikeasti kiinnostavia pelejä ei ole paljon', voi suhtautua kriittisesti koska indie-pelijulkaisuja on huomattavasti AAA-peleja enemmän ja näillä on ollut 2010 jälkeen jopa hyvät levityskanavat olemassa.
Suomalaiset ovat hyviä kehittämään riippuvuussuhteita erilaisiin asioihin. Lisäksi sähköistyvässä kulttuurissa on monia epäterveitä asioita, kuten se nuorten niskavaivat ovat lisääntyneet (tosin älypuhelimia osoitetaan sormella tällä kertaa). Mutta huonojen kasvatusvinkkien (sori Sinkkonen, pelitön viikko on kasvatusvinkki) antaminen ei vie eteenpäin tai ratkaise mitään ongelmia, joten unohtakaa se 'pelitön viikko' ja panostakaa 'perheen yhteisen tekemisen viikkoon', ihan oikeasti.
Pari teesiä Ramilta:
- Keskustelkaa asioista, ei se ole sen vaikeampaa.
- Kunnioita lapsesi arvostamia asioita, älä ole idiootti.
- Jos joku asia huolestuttaa, ota asia puheeksi ja kerro omista tunteistasi. Älä kaada omaa ongelmaasi lapsen ongelmaksi.
- Sopikaa perheessänne suoja-ajat, esimerkiksi ennen unia on kaikkien hyvä rauhoittua.
- Harrasta pelejä lapsesi kanssa, et sinä niistä muuten saa hyvää kuvaa.
Viitteet:
[2] http://yle.fi/uutiset/jari_sinkkonen_suosittelen_pelitonta_viikkoa_lasten_liikapelaamisen_hillitsemiseksi/8391877
[3] http://mikkomerilainen.com/2015/10/21/paanvaivaa-peleista/
[4] http://www.pelikasvatus.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=88:vuodenpelikasvattaja2014&catid=18&Itemid=101
Hyvät teesit.
ReplyDelete